Tervehdys!

Syystä tai toisesta olet eksynyt sivuillemme, tervetuloa tutustumaan =).

Nimeni on Saija Palmu, olen aloitteleva koiraharrastaja Keski-Suomesta Saarijärven kauniista pikkukaupungista. Sijaitsemme n. 60km pohjoiseen Jyväskylästä. Asun avomieheni Pekan, kahden kissamme ja kahden koiramme kanssa vanhassa omakotitalossa n. 10 kilometrin päässä Saarijärven keskustasta. Aiemmalta koulutukseltani olen maaseutuyrittäjä. Ehdin työskennellä lehmien parissa maatalouslomittajana viisi vuotta, ennen kuin sain tilaisuuden perehtyä pienempiin eläimiin ja niiden kanssa työskentelyyn. Nyt olen Äänekoskella Hiskinmäen Eläinsairaalassa. Klinikkaeläinhoitajan Ammattitutkinnon suoritin oppisopimuskoulutuksella, valmistuin 2010.

Koirahistoriani:

Vuonna 1990 ollessani 8-vuotias minulle hankittiin kääpiövillakoira Macy's Mac Murphy. Pepi, kuten sen ihan itse nimesin. Muistan, että pentu maksoi tuolloin 4000 markkaa, mummo ja pappa maksoivat puolet pennustani. Koulutus oli tuolloin tietämättömyydestämme johtuen olematonta, joka väistämättömästi johti ongelmiin myöhemmin. Isäni opetti kyllä koiralle temppuja, se osasi mm. istua "nätisti" etutassut ilmassa, kiivetä (pienellä avustuksella) olkapäälle kotiin tullessa, maata "kuolleena" liikkumatta kyljellään  ja kierähtää ympäri eli isäni kielellä heittää mukin (älkää kysykö...). Alusta asti kaikenlaiset hoitotoimenpiteet olivat hankalia suorittaa. Alkuun kasvattaja muotoili puudelillemme aina kauniin näyttelykampauksen, mutta kaikkien helpotukseksi siitä helvetistä luovuttiin pian ja tilalle tulivat isäni ja Fiskarssit. Ulkonäkö riitti hyvin tarkoituksiimme - näyttelyistä emme olleet kiinnostuneita. Ei kestänyt kauaakaan kun kynnet ja takut mahan alta leikattiin eläinlääkärissä rauhoituksessa.

Elämämme sujui kuitenkin miellyttävästi, ainoa arkiongelma oli, ettei koiraa saanut nostaa. Se reagoi muutenkin moneen asiaan murisemalla, ja jos toiminta jatkui, se viimein puri. Vietimme kaikki kesät Päijänteellä veneillen ja Pepin (tässä vaiheessa nimi oli jo alkanut vaihtua Murreksi...) oli opeteltava hyppäämään veneeseen itse. Muutaman kerran se putosi järveen mutta ehkä se piti sitä pienenä hintana itsenäisyydestään... Elämä soljui eteenpäin idyllisenä, parhaiten muistan aurinkoiset kesät ja takkuturkkisen koiran joka oli minulle niin tärkeä, puutteineen kaikkineen.

Vuonna 1995 vanhempani erosivat, ja ehkä meistä eniten se järkytti juuri Murrea. Se muutti minun ja äitini kanssa rivitaloon, ja jo entuudestaankin sekava johtajuusjärjestelmä romahti totaalisesti. Vierailimme tietysti isäni luona usein mutta kotoamme puuttui johtaja. Siitä alkoi alamäki, josta muistan ainaiset lattian kuuraamiset valtaisan merkkailun jälkeen, naapureiden valitukset, kun koira haukkui ja ulvoi yksinään ja murinan, joka alkoi tyhjästä. Koira saattoi luulla että sitä tuijotettiin. Seuraavana vuonna teimme raskaan päätöksen ja Murremme muutti jonnekin parempaan paikkaan, missä murisemisen aiheita on vähemmän.

Seuraavan koiran astumiseen elämääni menikin sitten yli 10 vuotta. Peruskoulun jälkeen lähdettyäni opiskelemaan maatilataloutta, luokalleni tuli savolainen sisupussi nimeltänsä Susanna, kera saksanpaimenkoira/briardi-sekoituksensa Serin. Seri oli maailman viisain koira, olin siitä vakuuttunut silloin ja olen edelleen. Se vaikutti minusta yliluonnolliselta ymmärtäessään puhetta: "Seri autoon!", "Seri mars pois keittiöstä", "Seri ota kissa!".. Toverina sillä nimittäin asusti kissa nimeltä Jesperi, jonka kanssa piti välillä painia, ystävällismielisesti tietenkin. Silmäni aukenivat kun tutustuin koiraan, jonka kanssa voi kulkea lenkillä ilman remmiä, joka osasi tuoda pallon ja nostaa sen käteen, sekä jäädä paikalleen odottamaan kun sen vei piiloon. Silloin näin myös elämäni ensimmäisen purupatukan. Kaikkea sitä jääkin mieleen... Opiskelut etenivät ja muutimme Saarijärven "kylälle" samaan kämppään Suskin, Serin ja Jesperin kanssa. Eihän Serikään tietysti täydellinen koira ollut. Se ei oikein sietänyt toisia koiria, kärsi aikamoisesta eroahdistuksesta ja oli muutenkin turhan kovaääninen kerrostaloon. Kuitenkin nautin suuresti saadessani leikkiä koiranomistajaa, ruokkia, käyttää lenkillä, hoivata ja komentaa.. Onneksi ymmärtäväinen ystäväni kaiken tämän hyväksyi ja usein olin koiranvahtina kun emäntänsä osallistui koirattomiin rientoihin. Niihin aikoihin ajatus omasta koirasta alkoi muodostua... Uskaltaisinkohan....?

Vihdoin vuonna 2005 elämäni oli tasaantunut niin paljon, että oman koiran hankinta tuli ajankohtaiseksi. Olimme keväällä muuttaneet avomieheni Pekan kanssa rivitalokaksioon ja aikaa vietettiin nykyisin enemmän kotona, kuin kylällä lenkkiä ajellen. Pekka haaveili labbiksesta lapsuuden mukavien muistojen takia, ja itse kaipailin jotain sakemannin suuntaista harrastuskaveria. Pitkällisen rotumietinnän jälkeen olin päätynyt belgianpaimenkoiraan, ja etsiskelin itselleni sopivaa malin pentua. Siispä beauceron-neiti Lara muutti meille tammikuussa 2006. Sitä valintaa en ole vaikeuksienkaan hetkellä katunut, tämä nimenomainen beussi on opettanut minulle paljon! Tänään laumamme on kasvanut erinäisillä jäsenillä, joista voit lukea lisää jos kiinnostuit ja jaksoit lukea tämän esipuheen loppuun =)

Toivottavasti ehdit jättää terveisesi vieraskirjaan =)